Viimeinen reilun viikon pätkä on kulunut siten, että mieheni on ollut paljon töissä, lähinnä yövuoroissa, ja muutoinkin paljon poissa kotoa. Olen siis ollut lapsemme kanssa. Yöt ovat olleet levottomia ja väliin on syöty kaksikin kertaa yössä, kun normaali rytmi jo pitkään on ollut yksi ruokailu aamuyöstä. Väsymys ja yksinäisyys ovat päässeet ottamaan valtaa. Nyt helleaalto on taas tuloillaan ja kuumuuden huomaa lapsesta päivällä: itkuisuus ja ”kiljuminen” on lisääntynyt huomattavasti. Tänään vaunuja epätoivoisesti heiluttaessani raivo meinasikin ottaa tilansa. Olen aina ollut väsyneenä kiukkuisin. Nälkä ei tee mitään, mutta väsymys tekee.
Raivon aallon tuntiessani lykkäsin nopeasti cd-soittimeen intiaanimusiikkia ja annoin pitkästä aikaa mieleni hiipiä mihin se halusi. Se hiipi intiaaninuotiolle kuunvaloon ja sitten lumisille tuntureille jonnekin Alaskaan. Huomasin, miten olen antanut itseni unohtaa oman sisäisen minäni ja sen voiman, mihin olen aina uskonut: mielen vapaaseen vaeltamiseen shamaanin tavoin. Olen antanut itseni unohtaa hengittämisen ja meditoimisen tärkeyden. Arki, pyykkivuori, tuttipullojen pesut jne. on pitänyt niin vahvasti otteessaan, että olen päästänyt salakavalasti irti siitä, mikä tuo eniten voimaa väsyneeseen mieleeni: mielen vapaa liito.
Elämä on energiaa, hengittäminen on Universumin voimaa ja Maa on viisauden ja rakkauden lähde. Olen käynyt mieheni kanssa kiivasta sananvaihtoa siitä, teemmekö pihallemme polun sepelistä vai kuorikatteesta. Mieheni haluaa asian ”kerralla kuntoon niin, ettei luonto (rikkaruohot) puske läpi”. Minä haluan kuorikatetta, koska ”siinä on parempi energia ja maan täytyy saada hengittää”. Mitä muutana rikkaruoho haittaa, ne voi nypätä pois? Eilen kysyin mieheltäni, onko hän unohtanut, millaisen ihmisen valitsi puolisokseen. Miksi hänen puheensa kuulostaa siltä, että hänen perustelunsa on oikea, koska se on ”netinkin mukaan järkevä”. Minun perusteluni on väärä ja ”saman tien voimme antaa polun paikan kasvaa umpeen”. Tämä väittely väsytti minua valtavasti ja teksi mieleni antaa periksi, mutta en halua katsoa keittiön ikkunastani sepelipolkua minulle rakkaan pihakuusemme vieressä. Haluan, että maisema antaa minulle voimaa, sillä olen kotona äitiyslomalla ja kodin on oltava minulle voimauttava.
Tänään sitten mieleeni hiipi inhottava ajatus: Miksi minun täytyy olla ihmisen kanssa, joka imee minusta energiat jo läsnäolollaan? Miksi kaikki on kääntynyt siten, kun seurustellessamme erilaisuutemme oli rikkaus. Seurustellessamme mieheni kuunteli puheitani energioista ja henkiolennoista ja sanoi rakastavansa minua. Nyt yhteinen talo pihoineen onkin asettanut meidät vastakkain: mieheni haluaa suoraviivaista ja järjellä perusteltua, minä haluan tuntea tuulen pihakuusissamme ja enrgian maassamme. Kuukausia sitten mieheni sanoi, että haluaisi taas nähdä silmissäni sen pilkkeen, mihin joskus rakastui. Hän haluaisi nähdä silmieni sisäisen valon, joka on kadonnut johonkin. Nyt ihmettelen itsekin, onko se mieheni, joka on imenyt voimani, vai onko se tämä uusi tilanne: vauva-arki, talo töineen, piha kunnostuksineen, työt ja rahahuolet? Miten ratkaisen asian ja miten muistan taas etsiä arkeeni minua voimauttavia asioita: suitsukkeita, intiaanimusiikkia, pihakuusen kuiskailua, mielen lentoa? Miten saan tasapainon aikaiseksi niin, ettei meidän tarvitse erota, sillä koen voivani huonosti mieheni kanssa. Hän ei enää inspiroi minua kuuntelemalla ja ihailemalla erilaisuuttani. Minusta tuntuu, että hän imee energiani jo läsnäolollaan.
Sama tilanne on tietysti myös toisin päin. Tiesin kyllä jo seurustellessamme, että mieheni pitää asioiden järjellä perustelusta. Hän tietää valtavasti asioita ja jaksaa selittää tietoaan. Seurustellessamme kuuntelin häntä ihastuneena ja ihailin sitä järjestelmällisyyttä, jolla hän kasasi kirjahyllynkin. Miksi emme enää näe voimaa toisissamme? Onko meidän molempien mieli hylännyt rakkauden antavan voiman ja alkanut itsekkäästi ajamaan sitä, minkä itse kokee oikeaksi. Eilen perustelin kuorikatepolkua sillä, että asia on minulle intohimoisen tärkeä. Se pitää sisällään osaa elinvoimastani, kun miehelleni kyse on ”vain järkevästä asiasta”. En tiedä silti, miten ratkaisemme tilanteen ja miten siitä eteenpäin. Tai miten ratkaisen oman olotilani? Tarvitsen taas enemmän mielen voimaa ja sieltä kumpuavaa korkealiitoa. Tarvitsen takaisin intuitioni ja ympäristönkuuntelukykyni, henkioppaat ja energioiden virrat. On vain jotenkin lapseni ja arjen lomassa osattava palauttaa ne elämääni. On lakattava olemasta tukahtunut.
