..ja isäni. Käykööt yhdessä he ain! Olen usein hämmentynyt siksi, etten tunne äitiäni läheiseksi enkä koe tarvetta soitella hänelle. Hän soittelee minulle noin kerran viikossa tai puolessatoista. Hän on kasvatusalan ammattilainen ja innoissaan siitä, että saa ensimmäisen oikean lapsenlapsensa. Täysin normaalia siis, normaalin kuuloinen äiti. En soittele myöskään isäni kanssa. Asioilla taitaa olla syynsä. Tässä lienee vielä sellaista purtavaa, joka vain on purtava, jotta voin luoda heihin tavallisen, avoimen, uuden suhteen. Syntyy kuitenkin vauva, ja hän on ansainnut isovanhempansa. Eikä menneissä pidä märehtiä eikä antaa niiden jäädä turhaksi painolastiksi.
Äitini ja isäni ovat yhä yhdessä. Naimisissa ikuisuuden, voisi ajatella, sillä avioliittonsa on kestänyt yli kolmekymmentä vuotta. Mitä minä siitä muistan? Sen kun äitini sanoi minulle ollessani noin kymmenen vanha, että kunhan minua neljä vuotta nuorempi siskonikin on kymmenen, äitini eroaa isästäni. Ei ennen, sillä äitini haluaa, että siskollenikin jää muistoja isästäni. Muistan myös ajat, jolloin isä tuli humalassa kotiin ja huusi yöllä äidilleni. Lastenhuone oli vanhempien makuuhuoneen vieressä. Oli paljon tappeluita ja päiviä, jolloin vetäydyin huoneeseeni ja söin kuivaa näkkileipää nälkääni, sillä en halunnut mennä alakertaan keittiöön, koska isäni oli kotona. Isäni oli aina vihainen ja huusi äidilleni ja usein tuntui, että riidat koskivat minua: mitä saan tai en saa tehdä, etenkin kun olin teini-ikäinen. Muistan erään kerran, kun siskoni tuli itkien tappelua karkuun yläkertaan ja halusi lohduttaa minua: vanhempani riitelivät minusta. Siskoni oli noin 12-vuotias. Opin inhoamaan ja pelkäämään isääni, jonka kanssa en koskaan puhunut.
Se oli aina ilmassa, isän lähdön uhka. Hän huusi sitä usein humalassa äidilleni ja äitini hyssytteli. Ala-asteella muistan itkeneeni ja pelänneeni isän lähtemistä. Kivoimmillaan isä oli kuitenkin kiva. Hän kehui, kun sain hyviä numeroita koulussa (asia, joka opetti minut suorittamaan niin, että lukiossa poltin itseni loppuun), teki hyvää ruokaa silloin, kun jostain syystä päätti kokata, oli hauska ja otti mukaan. En muista isäni leikkineen kanssamme, mutta pääsimme auton kyytiin, jos isäni kävi jossakin. Kuudennella luokalla äitini riiteli isäni kanssa siitä, että isäni ei koskaan ollut ollut kouluni juhlissa. Kevätjuhla olisi viimeinen ala-asteen juhla, viimeinen tilaisuus. Äitini vaati, että isäni tulisi, ja niin hän seisoi luokan perällä vanhalta viinalta haisten ja purkkaa hermostuneesti jauhaen. Häpesin hämmentyneenä. Muistan myös joulun, jolloin keittiöstä kuului riitely olohuoneeseen, jossa tanssin yksin kerta toisensa jälkeen letkajenkkaa kuusen edessä. Ehkä minulla on piilevä kyky tilannehuumoriin! 🙂
Mitä muuta muistan? Varhaislapsuuteni on kaiketi ollut ihan ok ja onnellinen ja äitini tehnyt parhaansa. Meillä on saanut leikkiä, syntymäpäiväjuhlat on järjestetty, olen päässyt vähistä rahoista huolimatta leireille, minulla oli kavereita, joulu oli joulu jne. En vain muista oikein rakkauden tunnustuksia, halauksia, sylissä oloa ja sen sellaista, en kummankaan puolelta. Äitini sanoi meille usein, että isäni osoittaa rakkautensa pyytämällä meitä katsomaan televisiota kanssaan. Muulla keinoin hän ei äidin mukaan osaa. Tiesin siis, että isäni rakasti minua, kun hän huusi yläkertaan, että televisiossa alkaa jokin tietty ohjelma. Kutsuhuuto hänen seuraansa. En muista, että olisimme puhuneet äitini kanssa isän ja äidin riidoista tai isän juomisesta. Äitini oli katkera ja ymmärtääkseni masentunut hänkin. Omakotitalon ylläpitäminen ja lasten kasvattaminen vaati rahakasaa, josta omaa hankittua puolikastaan isäni mielellään joi. Äitini siis kituutti. Hän huolehti kotiintuloajoistani, valvoi ja odotti, mutta ei koskettanut. Eikä meillä puhuttu, ei todellisista asioista. Äitini kyseli kyllä poikaystävistäni, kavereistani ja muusta sellaisesta. Usein kuitenkin humalassa kylillä hilluessani törmäsin yhtä humalaiseen isääni. Minä kuljin, ryyppäsin ja seurustelin vanhempien poikien kanssa. ’Ja sanoin kavereilleni yöllä kaupungilla että varoittavat minua, jos näkevät isäni. Sitten oli riitoja, eteisessä pakattu kassi valmiina ja krapulaansa nukkuva isä, joka uhkauksista huolimatta jäi, vaikka purkikin kassinsa vasta muutaman viikon jälkeen. Ja siinä se oli, eteisessä, sisällään raksuttava kello, josta onneksi ajanmittaan loppui veto (ajat olivat ne, että vedettäviäkin kelloja oli) ja kassi hiljeni.
Olin 17-vuotias, kun äitini sitten lopulta sai tarpeekseen. Hän halusi ottaa minut ja siskoni ja muuttaa toiselle paikkakunnalle. Se olisi avioero, hän sanoi. Sitten isäni puhui minulle! Hän on muistini mukaan tullut kahdesti (molemmilla kerroilla koputtamatta) huoneeseeni teinivuosieni aikana. Toisella kerralla hän yllätti minut sängyltäni pussailemasta poikaystäväni kanssa. Silloin hän suuttui, meni vihaisena alakertaan ja huusi hetken päästä: ”Saat tulla tiskaamaan astiat, kun ei kerran ole parempaa tekemistä.” Toisella kerralla hän kapusi yläkertaan ja kysyi ”Tekö sitten lähdette äidin kanssa?” Kummallakaan kerralla en tiennyt mitä sanoa.
Isäni sai kuitenkin äidiltäni uuden mahdollisuuden: vuoden koeaika, kuten äitini asian ilmaisi, ja niin he pakkasivat kassinsa yhdessä. Minä jäin pois perhekuviostamme. En halunnut muuttaa. Kaiketi olin pettynyt tai petetty. Sanoin etten halua vaihtaa lukiota, sain oman asunnon ja jäin monensadan kilometrin päähän lapsuuden perheestäni. Podin huonoa omaatuntoa siskostani, joka oli vasta menossa yläasteelle. Vanhempani olivat vieraita. Kävin heidän luonaan kyllä, mutta tuntui, ettei perheessä ollut tilaa minulle. Isäni antoi tarvittaessa autokyytejä siskolleni esim. harrastuksiin: täysin uusi asia perheonnessamme. Myös olohuone tuntui ahtaalta, siellä ei ollut tilaa minulle. Eikä isäni juonut. Koin ulkopuolisuutta. Opettelin siis olemaan omillani.
Parinkympin molemmin puolin sairastin masennusta, johon en saanut apua. Perheeni ei huomannut. Kerran yritin kertoa äidlleni. Hän vastasi puhelimen toisessa päässä, että minun on mentävä jollekin psykiatrille, jos olo on niin huono. En tiennyt, miten sellaiset psykiatrisysteemit toimivat, joten en ottanut yhteyttä mihinkään. Lintsasin koulusta, seurustelin epämääräisen hummeidenkäyttäjä-rikollisen kanssa ja haaveilin itsemurhasta, jota en uskaltanut tehdä, sillä en ollut varma, jäisikö lemmikkieläimeni liian pitkäksi aikaa vaille hoitoa. Laahustin siis päivästä toiseen tai jäin sänkyyn. Elin sumussa, alipainoisena ja onnettomana, kuitenkin jotenkin suorittaen senkin jakson läpi. Kirjoitin lopulta itseni ulos masennuksestani jossakin kahdenkymmenenviiden ikävuoden tienoilla. Se vaati paljon tekstiä. Koulukin tuli käytyä ja ammatti hankittua. Ja elämisen varjopuoliin on nyt erilainen näkemys.
Mitäpä isäni sitten on? Voisi kai ajatella, että taitelijapersoona: tekee teatteria ja esiintyy muutenkin mielellään, suosittu vetonaula, muiden viihdyttäjä, sanavalmis hauskuuttaja, reilu ympäristössään, kunnioittaa vahempia ihmisiä. Isäni soitteli minulle aikuisvuosinani noin kolmesti vuodessa: hän oli joko laittanut rahaa tililleni, ostanut uuden auton tai vaihtanut työpaikkaa. Kihlaukseni purkauduttua hän soitti ja sanoi yllättäen, että joskus asiat tapahtuvat niin kuin tapahtuvat ja huonoon suhteeseen ei kannata jäädä. Saman sisältöisen puhelun sain, kun myöhemmin avioliittoni meni karille. Äitini? Jotenkin epävarma, etsii yhä omaa polkuaan ja rooliaan elämässään. Yhdessä viihtyvät jotenkin ihan hyvin, kumpikin omaa rooliaan toteuttaen. Äitini tuntuu usein marttyyrilta suhteessaan isääni. Jotenkin hän alistuu, ottaa vastaan mitä tuleman pitää. Avioliittoni loputtua äitini soitteli paljon ja huolehti voinnistani. Vajaa vuosi sitten hän päätti yhden puhelun sanomalla rakastavansa minua. Lause tuntui teennäiseltä, sillä emme ole tottuneet sellaisiin sanoihin. Äitinikin käy kaiketi omaa sisäistä keskusteluaan menneiden suhteen.
No minä sitten? Minulla on vaikeuksia luottaa rakastaviin perheisiin. Armaallani on sellainen lapsuuden perhe ja heidän lähelleni päästäminen on hankalaa. En pidä myöskään omien asioideni puhumisesta. Minun on vaikea jakaa avoimesti tunteitani. Isäni kontrolloi suuttumustamme lapsuudessamme: hän sai suuttua, lapset ei. Hänelle ei sanottu vastaan ja niin minusta on tullut kiltti suorittaja. Nielen ja otan vastaan ihan liikaa mm. työelämässä esimiehen taholta. Tiedostan asian ja opettelen pikkuhiljaa. Se on mahtavaa, oppiminen! Myös rakkauden osoittaminen on vaikeaa. Olen erakkoluonne ja viihdyn yksin. Vetäydyn. Luottaminen ylipäänsä ihmissuhteisiin ja muilta saatavaan tukeen on vaikeaa. Ja niin, opettelen olemaan vanhempieni kanssa, joista toinen ei enää juo samaan tahtiin entisaikojen kanssa ja kumpikin on innoissaan tulevasta perheenlisäyksestämme. Opettelen pitämään heihin sen rajan, minkä itse koen hyväksi. Ja opettelen avaamaan omia lukkojani. Opettelen rennoksi: onhan minullakin mielipiteitä ja tunteita. Ja Armaani perhe on hieno!
Äitiyslomani tavoite: Luoda uusi suhde vanhempiini oman uudistuvan minäni pohjalta.
