Olen pohdiskellut tänään ihmissuhteita. Ystäviä ja kohtaamisia on niin monenmoisia. Parhaimmat ystäväni olen tuntenut yläasteelta saakka tai sitten olen asunut heidän kanssaan joko asuntolassa tai kommuunissa. Yhdessä asuminen opettaa tuntemaan eri tavalla. Sitä näkee toisen aamulla ja illalla, yölläkin, jakaa jääkaapin, hellan levyt, maitopurkin ja maailman ajatukset. Asuin kommuunissa (en silti ole ”ituhippihömppeli”), kun tapasin mieheni. Itse asiassa asuimme siellä molemmat. Oivalsin tänään, että kommuunissa asuessamme myös voin parisuhteessamme paremmin, koska minulla oli muitakin. Oli aina joku, jonka kanssa kahvitella ja pohtia asioita, saunoa tai hoitaa ruokaostoksia. Kun muutimme asumaan kahdestaan, parisuhteemme on joutunut uusien haasteiden eteen. Kun toinen ei ole kotona, kukaan ei ole (en nyt laske vauvaamme mukaan). On eri tavalla hiljaista, omassa päässäkin. Kaipaan kommuuniaikoja ja niitä ihmisiä. Sitä vapautta!
Joidenkin ihmisten kanssa asiat toimivat heti yhteen ja hiljaa oleminenkin on maailman luonnollisinta. Parhaimamt ystäväni ovat sellaisia, joista en välttämättä kuule moniin kuukaisiin. Jos pysähdyn pohtimaan, onko joku vielä olemassa, saan energiana tunteen, että on. Monesti sitten kun jompi kumpi soittaa toiselle, toinen kertoo ajatelleensa itsekin soittaa juuri tänään. Sitten juttu jatkuu kuin ennenkin, eikä mistään tuomita tai ihmetellä liikoja toisen tekemisiä tai mielenliikkeitä. Asiat ovat olemassa niin kuin aurinko, asioinaan, joita voi tarkastella ja todeta, että siinä ovat. Sitten eletään taas eteenpäin. Äitini on asioiden ”taivastelija” ja joskus se vaivaa minua. Miksi taivastella toisten tekemisiä? Se on tavallaan jo itsessään arvostelua, enkä toivoisi sitä omalle kohdalleni.
Joskut kaverit ovat sellaisia, joista luopuminen tulee pakottavaksi, muuten ei saa happea. Opiskelin erään sellaisen henkilön kanssa aikanaan. Hän halusi aina olla kanssani ja ihasteli kaikkea tekemistäni. Hän muutti omaa tyyliään samanlaiseksi kanssani. Yksi päivä on jäänyt mieleeni. Hän roikkui koulussa perässäni ja tunsin kaipaavani ilmaa. Jossain vaiheessa kävin vessassa. Kun tulin sieltä, kaverini sanoi suureen ääneen huolesta huokaisten: ”Siellähän sä olet, mä olen ettinyt sua joka paikasta!” Päätin, että tämä ei käy näin, ja aloin ottaa hieman etäisyyttä. Kaveristani tuli ilkeä minulle. Luultavasti hän ensin toteutti omaa epävarmuuttaan ihailemalla minua ja sitten purki sitä olemalla paskamainen. Näin olen ainakin ajatellut.
Jotkut ystävät ovat emotionaalisia imureita. Heidän kanssaan synkkaa ylihyvin yhteen ja kaikki tulee jaettua, omat traumatkin. Molemminpuolinen sympatia ja ymmärtäminen antaa voimaa aluksi kummallekin. Emotionaaliset imurit eivät vain voi jättää avautumista ja voimavarojen imemistä, vaan he tarvitsevat sitä jatkuvasti. Heille kaikki on lopulta traumaa, mikä pitää purkaa ja mihin pitää saada ammentaa toisista voimaa ja tukea. Siinä kuivuu itse, tai sitten hukkuu ja lopulta on vain lähdettävä etsimään vähemmän tuhoavia vesiä.
Eräs ystäväni kommuunista on erikoinen tapaus. Meillä ei sinällään ole mitään kummempaa yhteistä, mutta aina kun tapaan hänet, koen helppoutta ja jonkinlaista käsittämätöntä yhteyttä. Viihdyn hänen kanssaan, vaikka vain makoilisimme saman huoneen lattialla puhumatta toisillemme tai edes huomaamatta toisiamme. Monissa suurissa asioissa olemme valtavan erilaisia. Kuitenkin hän on jotenkin oudolla tavalla hengittämisen helppoudessa turvallinen. En tiedä kokeeko hän samoin. Luulen, että olemme tunteneet toisemme jossakin edellisistä elämistämme. Kaipaan häntä usein.
Parasta ystävyyssuhteissa on, kun ei tarvitse selitellä itseään. Heti jos siihen joutuu, alkaa tuntua pahalta. Selittelyn tarve voi olla oman pään sisäistäkin. Äitini kanssa koen hankalaksi olla ystävä, vaikka se näin aikuisiällä pitäisi olla täysin mahdollista ja antaisi elämäänkin sisältöä. Minulla on usein tunne, että joudun selittelemään asioitani hänelle. Sitten hän joko taivastelee tai ihastelee, arvottaa jotenkin. Asiat ja oma oleminen tuntuvat parhaalta, kun ne saavat vain olla.
