Olen tässä makoillut sängyssä ja kuunnellut nukkuvaa lastani sekä ihmetellyt, mihin on kadonnut se ydinminä, omin olemukseni, josta olen joskus ollut ylpeä. Lapsi sitä ei ole vienyt, luulen että mies ja talo tai pariutumis- ja perheenperustamisvietti. Mikä kumma siinä on, että yksinään omasta olostaan nauttiva ihminen rakastuessaan haluaa heti laittaa hynttyyt yhteen ja aloittaa kaksintaipaleen ihmisen kanssa, joka omalla olemuksellaan saattaa olla hyvinkin voimakkaasti tilaa vievä?! Miksi sitä sokaistuu niin vahvasti, että on valmis luopumaan omasta järjellisestä ajattelusta, koska jos tämän järjellä olisi ajatellut ennen isoja siirtoja läpi, olisi jäänyt toteuttamatta?! On se kumma! Ja nyt ei voi kun olla ja ihmetellä, hakea sitä menetettyä omaansa takaisin.
Tuli ostettua talo ja aloitettua remontti. Seinät maalattiin valkoisella ja ikkunoihin tuli beessiä ja harmaata verhoa. Yksi huone on pyhitetty miehen näkemyksille punaisesta ja kiiltävästä Ikeasta. Kaikki sellaista, mihin syvin minäni ei olisi koskaan lähtenyt, jos olisi toteuttanut vain itseään. Syvin minäni olisi valinnut väriä ja kukkasia seiniin ja tilkkutäkkejä sohvan päälle. Se olisi laittanut ikkunoihin värikkäitä verhoja ja kasannut kirjoja ja purnukoita nurkkiin. Mutta se oli hiljaa kun ratkaisuja tehtiin. Halusiko se miellyttää vai vain olla yhtä? Jyräsivätkö perheenperustamis- ja lisääntymisgeenit vahvuudellaan ihmisyyteni olemuksen? Nekö minut ajoivat hukkaan?
Nyt kuljeskelen talossa, jota koitan pikkuhiljaa muokata omanlaisekseni. Olen jo ostanut suitsukkeita ja laittanut pari kirjaa ikkunalaudalle. ”Vinoutan” asioita hiljalleen, mieheni pitää suorista linjoista. Pihaan nousee vielä kesän aikana huvimaja, jonka minä saan itselleni. Muutamat ovat jo maininneet, että ”isä rakentaa pojalle majaa”. Olen todennut, että maja on ”äidin”, sillä nyt pidän omastani kiinni. Se on minun pakopaikkani ilman kiiltävää Ikeaa. Sinne tulee paljon lintuaiheita ja kirjavat verhot. Siellä voin mietiskellä ja muistaa taas kuka olen.
Vihaisuuteni on ottanut valtaa viime kuukausina. En meinaa kestää miestäni silmissäni tai samassa huoneessa liian kauaa. Rakkaus ja romantiikka on (olisi) ihanaa, mutta koska sitä ei meillä ole lapsen syntymän jälkeen ollut, sekään ei ole korvaamassa menetettyä yksinäisen onnellisen laatuaikaa. Koska jos luopuu itselleen tärkeästä omasta olosta, siitä että todella osaa olla ja nauttia vain omasta seurastaan, niin tilalle on saatava jotain, joka korvaa sen menetyksen. Tilalle hiipineen parisuhteen on oltava menetetyn arvoinen ja enemmänkin. Nyt se ei ole, joten mieheni ottaa minua päähän. Hän vie tilaani antamatta mitään vastineeksi. Sama on lapseni kanssa, mutta siinä vaihtokauppa toimii. Olen luopunut omasta rauhastani ja saanut tilalle hymyilevän, suukottelujani rakastavan vauvan. Hän nauttii seurastani.
Miksi siis olen lähtenyt tähän??!! Vaihtokauppana tietysti sain lapseni, eikö se olisi jo kaiken menetetyn minuuteni arvoista? Miksi edes olen menettänyt minuuttani? Luultavasti olen luopunut siitä huomaamattani onnen ja rakkauden huumassa (ja geenien manipuloimana), eli se ei ole mieheni syy, että olen tässä jamassa. Hän halusi valkoiset seinät ja minäkin ajattelin haluavani. Nyt meiltä puuttuu kaikki väri olohuoneesta ja parisuhteesta. Mitäänsanomaton arki. Ja silloin ennen, vapaana sinkkuna, olin oikeasti onnellinen omasta seurastani ja viihdyin, ja se riitti minulle. Miksi menin ja annoin kaiken muuttua?! Nyt ajattelen, että jos mieheni kosii, vastaan kyllä, koska lapselleni olemme molemmat tärkeitä. Typerää!! Lääkkeenä tähän hetkeen menen seuraavaksi huuto.nettiin ja etsin sieltä värikkään peiton sohvamme päälle.
