Olen sanonut rehellisesti kaikille, jotka kysyvät tai joita hieman kiinnostaa kuunnella: raskaana oleminen ei ole mitään auvoa. Pitäisi tietysti olla onnensa kukkuloilla, hekumoida ja kokea maailman täyttymys. Lapsen syntymä on ihme ja ihanuus, etenkin, jos alku on avitettu keinohedelmöityksellä. Mutta siinäpä se! Kun alku jo itsessään oli raskas, kuten myös loppuraskaus. Raskausaika on helvetin raskasta!
”Koemaljahedelmöitys” tai jotain vastaavaa, sitä meihin käytettiin. Edellytykset olivat hyvät ja jo toinen alkion siirto (hormonipiikkien, munasolukeräysten ja purkkisiittiöiden jälkeen) johti raskauteen. Ei siis vuosien odotusta, piinaa ja toistuvia negatiivisia testituloksia, vain yksi epäonnistunut kerta ennen tätä vauvaa. Olin varma, että tulisin raskaaksi heti. Tiesin silti jo ennen kuukatisten alkua ensimmäisen alkion siirron jälkeen, etten ole raskaana. Pettymys oli melkoinen. Kunnes tuli toinen kerta, jolloin tiesin asian toisen laidan jo monta päivää ennen positiivista tulosta. Oman kehonsa siis tuntee. Se on hienoa. Mikä sitten ei ole hienoa? Moni asia. Avitetusta alusta johtuen olen levitellyt jalkoväliäni useammin ja useammalle, kuin haluaisin myöntää. Lapsen toivominen antaa lääkäreille oikeuden ronkkia ja tutkia. Iloisia olivat myös ne hetket, jolloin kuulin, että seuraavalla kerralla tuttu lääkäri on vapaalla, mutta toinen lääkäri hoitaa kyllä tilanteen. Yhteensä kolme eri lääkäriä ronkki minua jo keinohedelmöitysklinikalla!
Sitten alkaa neuvolarumba. Se on erilaista. Ei jalkojen levitystä joka kerta, mutta pissaa purkkiin ja pissan analysointia, painon punnitsemista ja muuta syynäämistä: ”Miten on, käytätkö alkoholia raskausaikana?” Ja perään tiukka katse – analyysi siitä, valehtelenko. Istuin ja koin oloni syylliseksi, kun en puhunut, vaikka en ole juonut tippaakaan siitä hetkestä, kun alkio on minuun siirretty. Mutta. Olisi kyettävä avautumaan asioistaan. Kertomaan vieraalle neuvolaihmiselle, kun parisuhde hiertää ja raskausaika on raskasta. Olisi vastattava, kun kysytään, miten olet jaksellut. En vastannut, jollei ympäripyöreitä vastauksia lasketa. En ollut rehellinen, en kyennyt siihen. Mitä sitten olisin sanonut, jos olisin ollut rehellinen?
1. Olisin valittanut siitä, miten tissini turposivat jo alussa niin, että seitsemännellä raskausviikolla jouduin ostamaan kaksi kuppikokoa isommat rintaliivit. Se ahdisti minua, mutta eritoten otti päähän neuvolasta saatu raskauskirjanen, jossa 13. raskausviikon kohdalla sanottiin, että ”jotkut joutuvat JO tässä vaiheessa hankkimaan itselleen isommat liivit”. Haistakaa paska!
2. Olisin huomauttanut, miten pahoinvoinnin sijaan sain epäreilulla tavalla järkyttävän väsymyksen. Eläminen ja sen toteuttaminen, töissä käyminen ja normaalit toiminnot veivät minusta kaikki mehut. Oli päiviä, jolloin jaksoin vain maata sängyssä, syödä (sillä nälkä, se tuli ja iski kiinni tiukasti) ja itkeä. Silloin rohkaisin mieleni sen verran, että soitin neuvolaan, itkin uupumukseni ja hiippailin väyneen tuskalla hakemaan sairaslomatodistuksen neuvolan eteisestä kirjekorista minulle nimikoidusta kirjekuoresta.
3. Olisin nyökyttelyn sijaan raivonnut neuvolan tädille sitä, miten flunssa toisensa perään iskee minuun ja vie voimani, enkä senkään vuoksi kykene muuhun, kuin syömiseen ja apaattiseen television tuijottamiseen kotisohvalla. Täti sanoi, että se on normaalia, flunssat ja taudit. Ei normaalius tee siitä sen helpommin hyväksyttävää tai kestettävää.
4. Olisin itkenyt neuvolan tädille sitä, miten kahta työtä tekevä ja opiskeleva mies ei ehdi olla kotona kanssani tai kiinnostua asioistani. Hän käy kääntymässä, nukkumassa ja syömässä, mutta ei keskity minuun eikä tulevaan vauvaan, suorittaa vain töitään ja opintojaan ja jättää minut yksin. Oloni oli väliin todella kurja ja yksinäinen ja parisuhde ajautui tilaan, jossa käskin mieheni pakata tavaransa ja mennä. Maailma oli hetkisen meille armollinen ja puhuimme ja puimme tilannettamme muutaman päivän ihan kahden kesken, asuimme viikon samassa talossa, mutta eri huoneissa ja panostimme keräten palasia kasaan. Kunnes!! Loppuraskaudesta olen taas huomannut samojen oireiden palanneen: olen kalustanut vauvan huoneen ja hankkinut vauvalle vaatteet ja tavarat, mieheni käy edelleen töissä ja opiskelemassa ja on kotona poissaoleva, kunnes havahtuu hetkeksi jos oikein huudan ja parun huomiota. No, hän tekee parhaansa.
5. Olisin täräyttänyt nyrkin neuvolan tädin pöytään, kun hän kuusi viikkoa ennen laskettua aikaa kertoi minun lihoneen liikaa: ”Olosi tulee olemaan raskas, sillä sinulla on jo nyt kaksi kiloa liikaa. Tätä menoa saat kahdeksan ylimääräistä raskauskiloa (käyrien ulkopuolelta).” Mistähän ne kilot mahtavat tulla, jos ihminen vain syö ja makaa?!?! Ja ihminenhän vain syö ja makaa, mikäli on väsynyt, jatkuvasti flunssan kourissa, surkeassa tilassa parisuhteensa vuoksi ja kaiken tämän lisäksi jatkuvasti aneeminen. Kun maailma masentaa ja kehokin on raudan puutteessa, ihminen makaa. Ja syö! Ja lihoo!! Sitäpaitsi, jo alkuraskaudesta OLIN rehellinen neuvolan tädille ja totesin, että reiteni ja perseeni ovat levinneet saman tien raskauden alkamisen jälkeen. Silloin täti sanoi, että se on niin yksilöllistä ja toisilla naisilla kroppa reagoi ja valmistautuu synnytykseen ja imettämiseen siten: leviämällä. No kiitos tiedosta, mutta onko mieleenne tullut, että sellainen leviäminen tarvitsee niitä kiloja jostain?! Lisäksi netissä sanotaan, että lyhyet ihmiset tuppaavat lihomaan raskausaikana enemmän ja minä olen lyhyt. Ja jotain sinne tisseihinkin on pakannut jo sieltä alusta alkaen! Ei se ilmaa ole!
6. Olisin perhevalmennuksessa synnytysmietteitä udeltaessa kertonut, että eniten sairaalaan menossa ahdistaa ajatus siitä levittelystä: siitä ettei ole itsemääräämisoikeutta oman jalkovälinsä suhteen, vaan sinne saavat kajota kaikki. Sen lisäksi sinne kajoavat henkilöt varmaan ihmettelevät liiaksi lihoineita reisiäni ja persettäni ja senkin tiedostaminen ahdistaa. Ja ne sairaalavaatteet. Oikeastaan haluaisin pykäistä kakaran pihalle, kopata hänet kainalooni ja paukata vauhdilla takaisin kotiin neljän seinän suojiin, missä kukaan ei ole kyttäämässä, arvioimassa ja ihmettelemässä vielä epävarmoja äidintaitojani, koska jos olisin ollut neuvolan tädille todella rehellinen, niin..
7. ..olisin kaiken maailman vauvahehkutuspuheiden keskelle sanonut, ettei minulla ole hajuakaan, miten vauvojen kanssa ollaan, sillä toisten ihmisten pienet lapset ovat aina lähinnä ärsyttäneet minua. Ihminen alkaa olla ihminen vasta noin kuusivuotiaana. Sitä ennen hän on asia, johon ei mielellään koske tai ota kantaa. Mikään ei ahdista enempää, kuin ajatus neuvolan odotushuoneesta tilanteessa, jossa omakin lapsi on menossa neuvolaan. Korrekteihin ’hei, mullakin on pieni lapsi’ -puheisiin kuuluu keskustelu lapsen iästä, kakan laadusta, syömisistä, nukkumisista jne. Ja sitten vielä se toisen lapsen lässyttävällä äänellä ihastelu. En halua olla sillä tavalla sosiaalinen! Jokaisen ihmisen kakan laatu on jokaisen yksityisasia!
Rehellisesti sanottuna raskausaika on kamalaa. Se on tehnyt minusta väsyneen, läskin, isotissisen, yksinäisyyttään itkevän epävarmuuden ilmentymän, joka vihaa sitä, miten neuvolaihmiset ja lääkärit saavat puuttua, syynätä ja tarkastella henkilökohtaisimmissakin asioissa. Tunnen ja tiedostan omat rajani ja reviirini ja nyt sinne on tunkeuduttu. Raskaus on vienyt itsemääräämisoikeuteni, sekoittanut seksihaluni (tästäkin joku voi neuvolassa kertoilla avoimesti, minä en edes haaveile siitä puhumisesta), saanut vihaamaan peilikuvaani ja pamauttanut hajalle hyvin pidetyt suojamuurini.
Mikäli joku vielä miettii, niin kyllä, haluan lapseni. Hän on mielessäni ’pakkaspoika’: pakastettu ja sulatettu alkio, ihme siis, joka syntyy talvella aikana, jolloin en saa viedä häntä heti ulos, vaan joudun unohtamaan läskiä hävittävät vaunulenkit yli kahdeksi viikoksi synnytyksestä, jotta poikani ehtii totutella vallitsevaan ilmanalaan. Hän syntyy pakkasilla ja hän on rakas, kunhan vain saan hänet nopeasti kotiin ja voin alkaa rauhassa opetella häntä, ilman ympärillä syynääviä silmäpareja. Ja neuvolassa en avaudu edelleenkään. On helpompaa hymyillä ja nyökytellä, kun joku ihastelee raskausajan maagisuutta. Mitä se edes muille kuuluu, miltä minusta tuntuu?
