Mieheni on ehkä maailman kirjaviisain ihminen. Tieto jää hänen päähänsä tuosta noin vain. Hän osaa historiaa, kemiaa, fysiikkaa, yhteiskuntatieteitä, sosiologiaa, kaikkea ja mikä hienointa(!) hän osaa yhdistellä asioita ja luoda kokonaisuuksia kaikkine syy-seuraus-suhteineen. Minä en osaa. Minä en myöskään muista mitään. Olen hauki on kala -ihminen. Opin jo ala-asteella lukemaan kokeisiin väärin. Kokeista sain hyviä numeroita, kaikki on kuitenkin unohtunut. Mieheni ja minun väliset keskustelut ovat siis väliin melkoisia väittelyitä. Minä en nimittäin myöskään kaipaa tietoa, kuten en kaipaa suoria linjojakaan.
Edellisinä hellepäivinä asentelin pöytätuulettimen olohuoneeseemme, sillä asunto oli kuuma ja vauvakin vaivaantui helteestä. Mieheni siirsi tuulettimen olohuoneen viereiseen huoneeseen. Hän laittoi siellä tuulettimen avoinna olevan ikkunan alle ja kertoi perustelunsa. Ikkunasta tuli sisään pohjoisen puoleista eli viileämpää ilmaa, jota tuuletin nyt puhalsi koko kotiimme viilentäen pikkuhiljaa myös olohuoneessa vallitsevaa olotilaa. Tässä on välillämme vallitseva ero. Minä elän hetkessä asentaen tuulettimen sinne, missä sen pyörittämä ilmavirta tuntuu helpottavana iholla, olkoonkin sitten kuumaa ilmaa. Mieheni elää järkimaailmassa sijoittaen tuulettimen viisaasti sinne, mistä se työntää viileämpää ilmaa ulottuvillemme, vaikkain iholle olohuoneeseen asti ei yllä ”tuulenvirettä”. Asian ahdistavuus piilee siinä, että mieheni on melko ehdoton. Kun jollakin jutulla on järkiperustelu, se on silloin tosi ja tapahduttava siten. Miheni viljelemällä tiedolla on järkiperustelut, aina.
Minun tietoani ei voi perustella, sen voi vain tuntea. Se, että elän hetkessä, mahdollistaa energioiden tuntemisen ja esimerkiksi luonnon kuuntelemisen. Yksi viime päivien keskustelumme koski sorasta tehtävää pihapolkua: minä en halua soraa (kivimursketta) pihapuidemme väliin. Se ei tunnu oikeanlaiselta energialta. Mieheni sanoo, että sora on hyvä, koska rikkakasvit tai, kuten hän asian ilmaisi, ”luonto, ei pääse puskemaan niin helposti pihapolulle sieltä alta”. Kysyin, mitä se haittaisi, jos luonto joskus puskisi alta esiin: polulle työntyvät kasvit voisi kitkeä pois. Mieheni mielestä on parasta tehdä kunnolla kun kerran alkaa tekemään. No, asiasta käytiin kiivas väittely. Koska polku tulee huvimajani kulmille, sain tahtoni läpi, ja niin päädyimme kuorikatteeseen. Sen määrä jäi tosin vielä epäselväksi, sillä sitäkin ”kannattaa laittaa kunnon kerros, ettei luonto puske alta esiin”. ÄH!!!
Hyvin usein on vaikeaa perustella toiselle asioita, jotka tuntee tai tietää tuntevansa oikeiksi. Miten voi sanoa, että juttelee pihakuusen kanssa? Miksi edes pitäisi perustella? Kaikki on aina jotenkin niin hankalaa, jos on etsittävä jotain asiaansa tukevaa ”tietoa” päästään. Minulla sellaista ei ole. On vain tunne. Sitäpaitsi elämää kuluu hukkaan, kun yrittää perustella ja jahkailee. Mukavampaa on, kun voi pihalla jutella kuusten kanssa (vanhoilla kuusilla on paljon viisautta) ja nauttia luonnollisesta pihapolusta. Maailma tuntuu paremmalta niin. Tämä on näitä välillämme vallitsevia ikuisuuskysymyksiä, samoin kuin sekin, että kaiken ei mielestäni tarvitse aina olla niin suorassa. Mieheni katsoo mielellään kaiken vatupassilla, minä silmämääräisesti. Silloin, kun hän vielä mallailee ja mittailee, minä olen jo iskenyt naulat seinään ja siirryn seuraavaan mieleeni tulleeseen asiaan. Se on sellaista. Kaiketi meistä molemmista tuntuu, että toinen koittaa jyrätä. Minusta ainakin tuntuu, että mieheni jyrää kaikkine ”tietoineen”. Ilmavirta iholla tuntuu hyvältä, kun on muutenkin kuuma.
