Käsittämätön aika mennyt enkä ole kirjoittanut!
HITONMOINEN SYNNYTYS, HELVETILLINEN SAIRAALA
Vauvani, lapseni, esikoiseni, syntyi joulun jälkeen hätäsektiolla. Synnytys oli pitkä ja uuvuttava, samoin toipuminen. Ensimmäiset päivät sairaalassa olivat helvetillisiä! Ihmettelin sitä lasta, jonka olin saanut isän paidan alta hoidettavakseni sen jälkeen, kun vatsani oli tikattu takaisin kasaan. En tuntenut suunnatonta äidin rakkautta. Tunsin vain tarvetta päästä kotiin, pois metelistä ja ahdistavasta sairaalaympäristöstä. Huoneessani oli kaksi muutakin äitiä ja vauvaa. Jos yksi ei itkenyt, äiti tai vauva, toinen itki. Öisin ei kukaan meistä oikein saanut nukuttua. Päivisin en jaksanut liikkua enkä nousta sängystä ja kuitenkin minun odotettiin huolehtivan lapsestani, hyssyttelevän ja tuudettelevan, kuin ainakin terve tekijä. Paineet, odotukset ja ympäristön ”kyttäys” (onko kaikki tuolla perheellä niin kuin pitääkin, rakastaako äiti lastaan..) olivat niskassani. Tiedostin vahvasti sen, että on näytettävä ulospäin iloiselta ja pärjäävältä sekä noustava sängystä vaikka kroppa tuskin kantoi. Olisin tullut hulluksi, ellei mieheni, lapseni ihana isä, olisi ollut sairaalassa aamusta iltaan, siihen pisteeseen, kun vierailuaika päättyi. Yöt laskin tunteja aamuun ja siihen kun hän taas tulee. Päätäni kiristi eikä lapsi tuntunut hirveästi miltään. Silti lepertelin hänelle minkä kerkesin. Lepertely ei kuitenkaan ole ominta minääni: halusin vain päästä kotiin.
ÄIDINRAKKAUS
Kotona ensimmäiset viikot olin rauhassa vauvan kanssa mieheni auttaessa. Pikkuhiljaa vointinikin koheni ja vauva alkoi tuntua omalta ja rakkaalta. Imetys oli kamalaa! Minulla oli käytössä rintakumi, sillä vauva ei saanut kunnolla kiinni nännistäni. Katsoin elokuvia vauva sylissä ja vaikka kiroilin rintakumia, elämä alkoi voittaa. Kumikin jäi viikon jälkeen pois. Totesin miehelleni, että ”nyt saatana opetan tuon lapsen imemään ilman kumia” ja opetin. Kaksi päivää ja se oli siinä. Ehdimme hieman turhautua molemmat, minä ja lapsi, mutta sitten hän hokasi homman ja minä riemuitsin asiaa ääneen. Olin googlettanut, että liian pitkä ”kumijakso” tekee sen, että siitä on vaikea päästä ollenkaan eroon ja niin tein päättäväisesti sen mitä pitikin. Olin ylpeä itsestäni ja lapsikin tuntui nauttivat rinnasta eri tavalla.
Ensimmäinen vaunulenkki oli maailman ihaninta, vaikka jaksoin toipumiseltani tuskin 15 minuuttia. Sitten näin ensimmäiset valokuvat: olin läski. Paino tippui kuitenkin imettäessä huomaamatta. Lopulta ostin vaa’an ja painoa oli lähtenyt jo yli kymmenen kiloa. Aloin lenkkeillä vaunujen kanssa hikilenkkejä sitä mukaa, kun elimistö toipui ja jaksoi. Vartalo alkoi tuntua omalta ja iloitsin, vaikka maidon tulo heikkeni nopean laihtumisen vuoksi. Imetin hieman reilu kaksi kuukautta, sitten korvike tuli rinnalle mukaan. Nautin ensimmäisestä yöstä, jolloin mies ruokki lapsemme korvikkeella ja minä sain nukkua. Myös mieheni kertoi hienosta tunteesta, kun ensimmäisen kerran sai syöttää lapsemme. Kaikki voittivat. Vanhat vaatteeni mahtuivat päälle ja koin oloni paremmaksi kuin aikoihin. Imetys ei ollut minun juttuni ja kerroin sen kaikille. Kukaan ei tuominnut. (No mies hieman, mutta hetken harmin jälkeen jätin sen omaan arvoonsa. Mies ei voi tietää, miltä naisen ruumissa tuntuu.) Suunnittelin kesää lapsen kanssa.
VAIN-TODELLISUUS
Nyt on kesä lapsen kanssa. Todellisuus tuntuu väliin vain-todellisuudelta. Mies käy töissä ja opiskeluissa. Hän pääsee pois kotoa. Joskus hän menee pihalle ajamaan nurmikkoa ja minä olen kateellinen. Arkeni on kotona. Se on pyykin pesua, tuttipullojen pesua, pöytien pyyhkimistä, tiskikonetta… Kun lähdemme yhdessä johonkin, mies haluaa pian kotiin. Revin hiuksiani ja ahdistun. Itkeskelen väliin ja koen oloni surulliseksi. En pääse lähtemään mihinkään siinä hetkessä, kun haluaisin. En pääse pakoon hengittämään. Lastani en antaisi ikinä pois. Hän on osa minua, sieluni ja totuuteni, mutta ennen olin vapaa kulkemaan ja – hengittämään. Sitä mieheni ei ymmärrä. Hän merkkaa yhteiseen kalenteriimme omia menojaan ja minä sopeudun. Elän hänen menojensa mukaan, olen kotona ja odotan. Joskus turhaudun. Olen varma, että heitän lapsemme seinään, kun hän itkee ja kiljuu taukoamatta ja korvani meinaa räjähtää. Sitten muistan, että minulla on kuulosuojaimet ja otan ne käyttöön. Tunnen silti, miten pääni meinaa paisua ja pamahtaa. Luen kalenterista perheemme (mieheni) menolistaa ja odotan häntä, aikuista juttukaveria kotiin. Sitten hän tulee mennäkseen nukkumaan, koska seuraavaksi on yövuoro tai hän on juuri ollut yövuorossa tai hänellä on pitkä iltavuoro tai hänen pitää lukea tenttiin tai tehdä seminaaria tms. Minun todellisuuteni on ulkoapäin, hänen todellisuudestaan käsin, määrättyä. Se on hänen kalenterinsa, epäsäännöllinen ja minua kuuntelematon.
Yhtäkaikki mieheni ON ihana. Kotona ollessaan hän hoitaa paljon lastamme. Saan väliin itselleni kokonaisen päivän, jolloin saan tehdä mitä haluan. Tuolloin mieheni on kotona lapsemme kanssa. Kotityöt tosin tuppaavat tuolloin jäämään minulle seuraavaan päivään ja itse käytän ”oman aikani” mm. tekemällä hankintoja lapselle, mutta kuitenkin. Se helpottaa hieman. On vaikea selittää sitä surua, mikä minuun iskee välillä, arjen kuluttavaa yksitoikkoisuutta, yllätyksettömyyttä. Romantiikka on kadonnut jonnekin lapsenhoitovuorojen ja vuoron perään nukkumisen taustalle. Ei ole yhteisiä kävelyitä, ei pitkään saunomista yhdessä. Jompi kumpi kyttää aina itkuhälytintä tai yrittää ehtiä tehdä jotain, kuten syödä ja käydä suihkussa, ennen kuin lapsi herää. Mieheni sanoo, että olemme selvinneet arjesta hienosti ja vasta opettelemme tasapainottamaan kaikkea. Minulle se ei riitä. Haluaisin elää hetkestä nauttien, mutta se vaatisi kumppanin. Se tuntuu väliin uuvuttavalta ja suru tulee aaltoina, usein yllättäen.
TODELLISUUS ETEISESSÄ
Sitä on valmis venymään vaikka kuinka. Nyt kun on helteet, istun eteisessä tietokoneen kanssa ja nukutan lastamme vaunuissa keskellä eteistä. Hän on nukkunut huonosti, helle vaivaa. Revin hiuksiani, etsin kuulosuojaimet, jotta kiljuminen ei tekisi minua hulluksi, ja koetan ymmärtää. Tänään meillä oli ”perhepäivä”. Ehdotin mm. että hakisimme pitsaa ja keittäisimme yhdessä kahvit. Mieheni vastasi: pakastimessa on pakastepitsaa, miksi pitäisi hakea. Arki on harvoin juhlaa. Se on nautinnollista ja juhlaa vain, jos itse teen siitä juhlaa. Koetan löytää pieniä iloja sieltä täältä: huomata, miten pihallamme on kaunista, vaikka sinne ei voi lapsen kanssa kuumimpaan aikaan mennä; nauttia siitä näystä, kun lapsi nauraa ja ensimmäiset hampaat vilkkuvat; iloita omasta uudesta itse itselleni ostamastani huivista jne. Joskus yksin, kun lapsi itkee paljon, positiivisen löytäminen on vaikeaa. Se unohtuu. Sitä istuu eteisessä vaunuja heiluttaen ja itkee itsekin. Olo tuntuu surulliselta ja yksinäiseltä. Todellisuus on VAIN-TODELLISUUTTA ETEISESSÄ. Peilistä katsoo surullinen pari silmiä. Niiden takana on ajatus omasta kauneudesta ja siitä, miten lapsellemme olen maailman tärkein ja paras äiti ja miten äidillä on maailman ihanin lapsi. Kuitenkin pienien ilojen ja nautinnon löytäminen oman itsen tietoisuudesta käsin on joskus vaikeaa.
ÄITINÄ ERAKKO
Sain äitienpäivänä sänkyyn toiveideni mukaisen sinappi-kinkku-toastin ja kahvit ja mieheni oli leiponut minulle sitruunakakun. Sitäkin olin toivonut. Tuleva anoppini tarjosi ruuan ja viinilasillisen. Päivä oli mainio. Pohdin silti ja sanoin ääneenkin, ettei tunnu siltä että olisin äiti. Rakastan lastani mutta rakastan myös sitä, kun saan olla ilman häntä. En soittele kotiin ja kysele, miten lapsi voi ja onko kaikki ok. Huolehdin tosin melko paljosta aina ennen kuin lähden pois kotoa: kerron miehelleni minkä asioiden olen viime aikoina huomanut toimivan parhaiten, mitä vaunuun päiväunille kannattaa laittaa päälle jne. Kaikenlaisia joka päivä samanlaista arkea elävän käytännöllisiä juttuja. Sitten lähden esim. shoppailemaan ja nautin olostani. Ostan take away -lattea ja rakastan itseäni tuolloin. Mutta äiti! Olen äiti, mutta koska se mahtaa iskostua tajuntaani todella? Sitten kun lapseni tuo ensimmäisen seurustelukumppaninsa kotiin näytille?
Minun ei pitänyt koskaan hankkia lapsia. En koskaan ole ollut sellainen lempeä ja lämpöä hehkuva äitityyppi, joka kertoo jo 5-vuotiaana, että haluaa kolme lasta. 15-vuotiaana sanoin, etten tee lapsia ja se on pitänyt siihen asti, kun täytin 33 vuotta. Mikään ei ole muuttunut senkään jälkeen. Erakkoluonteeni haluaisi yhä ottaa auton alleen ja ajaa yksin lappiin katselemaan maisemia ja hengittämään sekä meditoimaan. Odotan kovasti että lapseni kasvaa. Tuolloin hänestä tulee itsenäisempi, mutta myös tietoisempi. Voin kertoa hänelle asioita ja tarinoita, heittäytyä hänen kanssaan maahan selälleen ihailemaan taivasta ja kuuntelemaan tuulta, ottaa hänet mukaan lappiin. Nyt hän on vielä avuton pötkylä ja se syö minua. Se syö itsenäisyyttäni ja erakon vapauttani. Onneksi se on vain väliaikaista ja päivä päivältä hän kasvaa. Nyt jo hän kääntyy helposti selinmakuulta vatsalleen ja tarttuu näppärästi leluihinsa. Kehitys on mahtavaa seurata! Ja hän on maailman söpöin. Pelkäsin, että saisimme ruman lapsen, sillä jotkut vauvat ovat rumia. Pelkäsin, että silloin en osaisi rakastaa häntä ihan täysillä, sillä kuten sanottu, äitiys ei ole minulle mikään sisäsyntyinen juttu. Saimme suloisen vauvan ja huokasin kirjaimellisesti helpotuksesta. Lisäksi hän on ollut terve, ellei lasketa alkuaikojen vatsavaivoja. Maailman parasta!
